Rovasti Antero Paananen oli Jäppilän oma, pidetty pappi vuosina 1959–1961 sekä uudelleen vuosina 1979–1997 eli aina eläkkeelle siirtymiseen saakka. Iloksemme hän asui miltei loppuun saakka Jäppilässä ja osallistui Terttu-vaimonsa kanssa oman kylän tapahtumiin vointinsa mukaan.
Suuri joukko sukulaisia ja ystäviä olivat saattamassa Anteroa viimeiselle matkalleen ennen joulua 14.12.2024 Jäppilän kirkossa. Tunnelma hautajaisissa oli kaunis ja koskettava.
Olemme saaneet lukea Pieksämäen lehdestä 6.1.2025 kirkkoherra Matti Pehkosen kauniin muistokirjoituksen Anteron elämäntyöstä, ja myös hautajaisissa hän muisteli mm. heidän yhteistä Sortavalan matkaansa.
Tärkeä isähahmo
Hautajaisissa saimme kuulla musiikkia Aki Hietalan laulamana sekä Kyläntyttöjen esittämänä. Yhdessä lauloimme laulun ”Niin kaunis on maa”.
Muistopuheita pitivät Anteron nuorin poika Antti Paananen sekä myöhemmin koulu- ja armeija ystävä Erkki Korhonen sekä ”Sortavalasta Sortavalaan”-kirjan yhdessä Anteron kanssa kirjoittanut muusikko Aki Hietala.
Antero oli meidän kaikkien ”isähahmo”. Kävin useasti pappilan virastosta hakemassa virkatodistusta, milloin opiskelupaikkoihin, milloin työpaikkoihin. Oli erityisen mukavaa istahtaa Anteron huoneen tuoliin ja kertoa omista tulevaisuuden suunnitelmista. Hänellä oli taito kuunnella ja kannustaa meitä nuoria oikeaan elämän suuntaan.
Musiikki yhdisti
Ilokseni olemme tavanneet vuosien ajan monissa eri tapahtumissa, missä Kyläntytöt ovat esiintyneet. Erityisen koskettavaa oli toteuttaa meidän yhteinen unelmamme Riemuita saa – jouluinen kahvikonsertti vuonna 2018 seurakuntatalolla. Tapahtuman tuotto (kahvimaksu) käytettiin Sortavalan kirkon hyväksi.
Viime kesän Jäppilä-päiville Antero ja Terttu saapuivat yhdessä kuuntelemaan laulujamme sekä tapaamaan heidän lukuisia ystäviään ja tuttujaan kylältä. Tämä oli tärkeä tapaaminen meille kaikille.
Olemme saaneet elää lähellä Anteron elämää näiden esiintymisten kautta. Anteron 85-vuotisjuhlissa vuonna 2019 lauloimme hänen toivelaulunsa ”Nocturnon”. Anteron toiveesta lauloimme saman laulun myös hänen hautajaisissaan.
Laulun sanat menevät näin: ”Lipajava vedenkalvo, vipajava kuva kuun, älä katso, älä valvo, nuku tuoksuun tuomipuun. Vaivu uneen, niin et muista saman tuoksun huokuvan, tuhansista tuomipuista rantamilla Laatokan. Etkä muista kuvastuvan vielä kuulaampana kuun, hopeaisen peilikuvan kotilahteen kaivattuun.”
Nämä kauniit sanat saattakoon Anteron kaivattuun kotilahteen.
Pieksämäen lehdessä 21.8.1979 oli koskettava lehtiartikkeli Vanhusten kirkkopyhästä Jäppilän kirkossa. Toimittaja oli referoinnut Anteron puheen miltei sanasta sanaan ja lopputekstinä oli kuolinilmoituksestakin tutuksi tulleet Anteron sanat:
” Ja kun kerran aika kohdallamme täyttyy, pyytäkäämme, että saisimme särkylä Jumalan käsiin”.
Lopuksi luettavaksi muistopuhe isä-Anterosta, jonka on kirjoittanut ja hautajaisissa kirkkoväelle puhunut poikansa Antti Paananen. Näissä muistoissa ja tarinoissa Anteron hyväntahtoinen henki elää mielessämme lopun elämäämme.
Teksti ja valokuvien kokoaminen: Tuula Lindholm
Antero Paanasen muistopuhe hautajaisissa 14.12.2024
Antero Paananen 24.11.1934-13.11.2024
Muistopuhe hautajaisissa Jäppilän kirkossa 14.12.2024. Antti Paananen
Lämpimästi tervetuloa kaikki läheiset ja ystävät saattamaan isäämme Anteroa. Kiitos että olette tulleet paikalle. Kaikilla teillä oli paikka hänen elämässään ja niin varmasti myös toisinpäin. Antero sai elää täyden elämän ja tätä elämää tässä omassa muistopuheessani käyn läpi sekä kronologisesti että vapaasti muistellen.
Antero syntyi 90 vuotta sitten 24.11.1934 Sortavalassa Siiri ja Viljo Paanasen nuorimpana lapsena. Aikaisemmin perheeseen olivat jo syntyneet Tuovi, Aira-Liisa, Ilmo, Silja ja Kirsti-Maija. Vuodet 1930-luvulla ennakoivat sodan syttymistä ja niin lopulta kävikin. Tuo aika jätti pysyvät jäljet ja muistot hänen elämäänsä ja siitä ajasta olemme saaneet kuulla sekä hänen että hänen sisaruksiensa muistoja monelta eri kulmalta. Vaikka ajan on täytynyt olla kauhea, oli se kuitenkin arkea, jossa oli myös paljon hyvää ja turvallista. Sen takasi turvallinen perhe vahvoine arvoineen. Perheen ja suvun merkitys on aina ollut suuri ja apua tarvitsevia on autettu.
Ennen evakkoaikaa arki sujui Sortavalassa Raamattutalon pihapiirissä ja kesät perheen kesäpaikalla Mairutsalossa. Tuolta alkoi myös isän koko 90-vuotisen elämän ajan kulkenut innostus mökkeilyyn. Mökki, tai useampi, on aina ollut ja siellä on pitänyt viettää mahdollisimman paljon aikaa. Loman täytyi olla jotain muuta kuin arkea.
Sortavalasta pakoon sotaa piti lähteä kaksi kertaa. Ensin Talvisodan jaloista ja sitten jatkosodan loputtua rauhanehtojen pakottamana lopullisesti. Näihin evakkomatkoihin ja tapahtumiin kietoutuu paitsi merkittävä osa suomalaista historiaa, niin myös ne juuret, jonka takia Sisälähetysseura lopulta muutti ja asettui Sortavalasta Pieksämäelle. Ja tietenkin tähän kaikkeen kietoutuu myös Paanasten ja Aarnisalojen sukujen historia.
Elämä asettui siis tuolloin 1940-luvulla Pieksämäelle ja alkoi normalisoitumaan. Koulua käytiin ja tarinoiden mukaan paljon kolttosia tehtiin. Koulunkäynnin ohessa elämässä oli myös paljon merkittäviä rakennusprojekteja, joissa Antero oli mukana apupoikana ja lopulta suuremmissakin rooleissa. Rakennettiin Sisälähetysseuraa, Vaalijalan keskuslaitosta ja lopulta myös suvulle tärkeää kesäpaikkaa Naarajärven rannalle 1950-luvulla. Tuolla vuosikymmenellä löytyi myös ammatillinen suunta elämälle, kun Antero opiskeli Helsingin yliopistossa teologiaa 1954–1959. Papiksi hänet vihittiin lokakuussa 1959 ja ensimmäinen papin virka aukeni täällä Jäppilässä samana vuonna. Aika Jäppilässä jäi tuolloin parin vuoden mittaiseksi ja matka jatkui Kajaaniin 1961, sieltä Pieksämäelle 1962 ja sitten Juukaan 1964, jossa alkoi ensimmäinen pidempi työrupeama.
1960-luvulla elämässä oli toki muutakin kuin vain työ. Sillä vuosikymmenellä Anteron ja Irman perhe kasvoi ja Anterosta tuli isä. Merkittävä tehtävä siis. Me lapset synnyimme 1960-luvulla. Mikko -62, Manna -67 ja minä Antti -69. Tämä 5-henkinen perhe muutti sitten työn perässä Juuasta Pieksämäelle ja lähemmäs isovanhempia vuonna 1970.
1970-luvulla elämään tuli sitten kaksikin isoa muutosta. Antero ja Terttu löysivät toisensa ja Tertun lapset tulivat osaksi elämää (myöhemmin sitten myös lapsenlapset ja heidänkin lapsensa). Toinen iso muutos oli Jäppilä. 1979 avautui Jäppilän kirkkoherran virka ja tähän virkaan Antero tuolloin valittiin. Uusi perhe muutti silloin Jäppilän pappilaan ja koti löytyi täältä. Työ maistui ja vihreä kuplavolkkari oli tuttu näky pitkin ja poikin pitäjää. Lähes jokaisesta talosta tuntui löytyvän joku, jonka Antero oli kastanut, konfirmoinut, vihkinyt tai siunannut. Aktiivinen kirkkoherra osallistui moneen kylän toimintaan myös oman työroolin ulkopuolella. Mökkeily jatkui aktiivisena Naarajärvellä, Juuassa sekä Inarissa, jossa sisko Tuutun mökistä Ahmasaaressa tuli Anterolle ja Tertulle loppuelämän mittainen kiinnekohta. Nykyään tuo mökki on Mikon ja Mikon perheen omistuksessa.
Jos sitten 1980-luvulta jonkin yksittäisen arjesta poikkeavan tapahtumaketjun haluaa nostaa, niin se lienee aktiivisuus etelän matkailuun. Teneriffa tuli tutuksi lukuisilla lomamatkoilla.
1990-luku oli Anterolle monellakin tavalla merkityksellinen. Silloin avautuivat rajat Venäjälle ja pitkäaikainen haave päästä käymään kotona Sortavalassa toteutui. Aluksi ensimmäisen kerran ja sitten toisen kerran lopulta niitä vierailuja toteutui satoja, milloin kenenkäkin kanssa. Missiota diakoniatyöstä elettiin todeksi. Kuljetettiin avustuspaketteja, vietiin ystäviä ja matkaseurueita, rakennettiin kirkko, tuotiin ystäviä Suomeen, kerättiin rahaa sitä tarvitseville jne. Kaikki tästä työstä historioineen on hienosti kuvattu Aki Hietalan Anteron elämästä kirjoittamassa kirjassa Sortavalasta Sortavalaan.
1990-luvulla tapahtui muutakin merkittävää. Tässä samassa kirkossa vietettiin rovasti Antero Paanasen eläkkeelle lähdön juhlia Jäppilän kirkkoherran virasta vuonna 1997. Vain reilua vuotta myöhemmin arvonimien määrä kasvoi yhdellä merkittävimmistä. Hänestä tuli vaari. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin syntyivät Mikon ja Sarin pojat Pietu ja Petja sekä minun ja Annen pojat Aleksi ja Aapeli. Kaikki pojanpojat on vaari myös kastanut. Kuten on koko suvun muutkin kirkolliset toimitukset hoitanut.
Kun nyt pojilta kyselin, että minkälaisia muistoja vaarista on päällimmäisenä mieleen jäänyt, niin samat asiat toistuvat kaikilla neljällä: muistot mökkeilystä ja mökeillä tehtävät askareet puunkaadoista rakentamiseen ja veneilyyn, tarinat menneistä ajoista ja matkoista (joskin joissakin asioissa ja uroteoissa oli aika ehkä hieman kullannut muistoja), sekä vitsailu ja leikinlasku lähes kaikista asioista. Kuten esim. se vakavalla naamalla pienille pojille kerrottu tarina, että miksi hänellä on niin vähän hiuksia päälaella. No koska hänen ollessa pieni kaikki taputtivat häntä päälaelle, koska hän oli niin hyväkäytöksinen. Anteron huumorista ovat varmaan kaikki saaneet oman osansa.
Isän luoteelle leimallista oli se, että se mitä tehtiin, niin siihen heittäydyttiin täysillä yksityiskohtiin turhaan puuttumatta. Oli kyseessä sitten rakentaminen, matkustelu, palapelin tekeminen, halkojen hakkaaminen, tarinan kertominen, Leijonissa toimiminen tai vaikka saunominen. Sitä tehtiin sillä paatoksella, että siitä syntyi sankaritarinoita. Ja niitä tarinoita oli sitten mukava kuunnella, kuten pojanpojatkin muistelevat. Toki itse ajattelen myös samoin.
Vähän kerrassaan ikää karttui ja fyysinen toimintakyky heikkeni. Kesällä 2022 kotona Pieksämäen Kangaskadulla sattui kaatuminen, koska jalat eivät enää kantaneet. Tämän seurauksena Antero jouduttiin viemään sairaalaan tutkimuksiin ja tarkkailuun. Tapahtui siis se sama kohtalo, kuten monelle muullekin suomalaiselle vanhukselle. Tämä sairaalareissu osoittautui sellaiseksi, jolta ei enää pysyvästi kotiin tultu asumaan. Edesmennyt piispa Matti Sihvonen asiasta kuultuaan kiteytti asian osuvasti: nyt on evakkopojan jalat väsyneet. Sairaalasta Heikinhelmeen ja sieltä Kuikanpesään ja sieltä sitten edelleen Koivurantaan. Tässä yhteydessä meidän omaisten puolesta haluan lämpimästi kiittää kaikkien edellä mainittujen hoivakotien henkilökuntaa hyvästä ja inhimillisestä hoidosta.
Viimeiseksi asuinpaikaksi jäi siis Valona, tai Koivuranta, kuten me sitä edelleen kutsumme. Sama paikka, jossa meidän mummi, Anteron äiti Siiri, vietti viimeiset hetkensä. Sama paikka, jossa edelleen Anteron kaksi vanhempaa siskoa Siku ja Kirsti vietävät vanhuutensa viimeisiä päiviä vuoteen omana. Kun isän kanssa heitä siellä kävimme katsomassa ja ilmoittamassa että nyt myös pikkuveli Antero on täällä, oli hetki liikuttava. Antero kertoi siskoilleen, joilta ei enää oikein tahdo sanaa suusta tulla, että nyt me kaikki pienet olemme täällä samojen seinien sisällä. Tällä hän viittasi siihen, että sisarusparven kolme nuorinta, eli pienet, olivat taas yhdessä kuten silloin aikoinaan 1930-luvulla. Ympyrä oli sulkeutunut.
Tänä syksynä isän kunto alkoi heiketä ja väsymys kasvoi. Puhelut lyhenivät ja vierailujen aikana hereillä pysyminen oli työlästä. Keskiviikkona 13.11. aamupäivällä hän sai käydä saunassa, söi lounaan, odotti että Terttu tuli jokapäiväiselle vierailulleen ja nukkui rauhallisesti pois.
Kun me lapset olimme pieniä, niin meillä kuten monissa muissakin perheissä, isä ja äiti opettivat meille iltarukouksen. Näillä iltarukouksen sanoilla haluan saattaa isän viimeiselle matkalle.
Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä. Siivilläsi meidät peitä, älä meitä koskaan heitä. Siunaa tänä yönä kaikkia ihmisiä. Aamen
Muistopuheen teksti: Antti Paananen
