Pakkanen puree arkiaamuna napakasti pienen pojan poskipäitä, maitohaivenen hennot nenäkarvat keräävät jäätä jokaisella sisäänhengityksellä. Alkutalvi 1987 on ollut poikkeuksellisen kylmä. Pojan vanhemmat ovat lähteneet kuudelta aamulla töihin, kuten tavallista, ja tämä 11-vuotias pellavapää on hoitanut aamun rutiinit yksin, kuten tavallista. Pakkasmittari näyttää -28 astetta, mutta poika nappaa silti toiveikkaana sukset mukaan kouluun – kyllä se lauhtuu kahteenviiteen, niin päästään hiihtämään, hän mutisee itsekseen.
Taksi kerää laitakylien mukulat kyytiin yksi kerrallaan, kakarat autoon ja sukset katolle. Diesel-Peugeot raksuttaa äänekkäästi, samalla tuottaen tummaa savua kylmään ilmaan. Poika muistaa syksyllä tehdyn kolttosen kyseiseen taksiin, jossa kuraiseen autonpeltiin taiteiltiin parviälyllä kuvio, jonka seurauksena oivallettiin kovan äänen siivittämänä kaksi asiaa:
A: Edellisestä sodasta on kulunut liian vähän aikaa, että sen symboleilla voitaisiin vitsailla
B: Piirtäminen hiekkaiseen auton kylkeen ei ainakaan paranna ajoneuvon maalipintaa.
Kello on 07.40 Ruuhilammella, klo 08.15 joku opettajista kilisyttää Jäppilän kirkonkylän koulun kelloa (kyllä, ihan käsikäyttöistä kilikili-kelloa) pääovella ja koulupäivä alkaa. Kakarat leikkivät ja riehuvat koulun pihassa ennen päivän alkua, aivan kuten ennenkin, pakkasesta piittaamatta. Aamun ”jäppiläläis-kreikkalaisen” painiottelun voittaa tällä kertaa Huhtimäen edustus, Niemenkylän supersankari putoaa kiipeilytelineeltä selälleen jäätikölle – ilmat pois, itku jäi tulematta, koska nelosluokkalaiset eivät enää itke joutavista.
Vaativa ja reilu ope
Johtajaopettaja saapuu luokkaan ja tenavat nousevat ylös penkeistään.
”Hyvää huomenta”
”Hyvää Huomenta!”
”Uudelleen.”
”HYVÄÄ HUOMENTA!!”
”Istukaa.”
Itsestäänselvyyksiä auktoriteettia omaavaa johtajaopettajaa kohtaan. Myös pieni pellavapää on huomannut, että nuorempia opettajia sopii hieman kokeilla, mutta tätä kansankynttilää ei arvaa suututtaa. Vaativa, mutta reilu, sellaisena kaikki muksut hänet kokivat. Auttaa välitunnilla ison lumipallon pyörittämisessä, mutta jos painiottelu luokkakaverin kanssa on vahingossa mennyt nyrkkitappeluksi, niin itkun kanssa sitä sitten on opettajan korsussa selvitelty. Esitutkija, tutkinnanjohtaja, syyttäjä, tuomioistun ja täytäntönpanija ja asioiden käsittelyn päätepiste ilman virallista sosiaaliviranomaista. Yksinkertaista, tehokasta ja ilman valitusoikeutta. Toimii.
Pakkanen kiristyy iltapäivää kohti yli kolmenkymmenen asteen. Poika pohtii, että normaaliltahan tämä alkaa jo tuntua, sunnuntai-aamuna oli kotona elohopeamittarissa tasan -40C. Johtajaopettaja oli kertonut, että elohopea jähmettyy siinä lämpötilassa. Nyt hän kertoi, että iltapäivän hiihtäminen on peruttu ja sisäliikunta kutsuu. Sinänsä pettymys, mutta onhan se volttien hyppely ponnarilta aika jees.
Välillä sattuu ja tapahtuu
Energiaa riittää myös ennen varsinaista liikuntatuntia, kuten kaikilla pojilla. Toiset liikkuvat ketterämmin, toiset vähemmän ketterästi, mutta kaikki liikkuvat, yhdessä, ikätovereina, laumana. Laumana, jossa myös toisista pidetään huolta, vaikka joskus hieman tapellaankin.
Pellavapäinen poika liukastuu monitoimitalon näyttämöllä, pohkeessa tuntuu pistävä kipu. Poika nousee ylös ja katsoo pohkeeseensa, siinä törröttää pystyssä noin sentin levyinen ja reilu puoli metriä pitkä näyttämön puusäle. Lauma kerääntyy ympärille. Poika yrittää vetää sälettä irti pohkeesta – ei lähde.
”Ihan kuin Robin Hoodissa. Nuoli ammuttu jalkaan.”
”No niinpä on…”
”Sattuuko?”
”Vähän.”
”Pitää hakee ope…”
Johtajaopettaja saapuu paikalle ilmeenkään värähtämättä. Hän ohjeistaa kahta poikaa hakemaan puutyöluokasta sivuleikkurit. Seuraavalle parille hän antaa ohjeet valmistautua saattamaan joulunäytelmän knihti kadun yli terveyskeskukseen jahka hätäensiapu on suoritettu. Puunsäle on mennyt pohkeesta läpi ja istuu siinä tiukassa. Opettaja napsauttaa pihdeillä isoimman osan säleestä poikki ja ohjeistaa vielä joukkosidontapaikalle lähtevän saattoporukan.
Kävelymatka terveysasemalle
Kolme reipasta poikaa saapuu terveyskeskukseen, joka uinuu hiljaisuuttaan 80-luvun lopun hyisessä talvipäivässä. Paikalla oleva terveydenhoitaja huomaa kolmikon ja avaa keskustelun hyväntuulisena.
”Mitäs pojat täällä?”
”Tuotiin tämä tänne kun ope käski.”
”Miksi, mikäs tällä pojalla?”
”Sillä on keppi jalassa.”
”Keppi?”
”Niin kuin jousipyssyn nuoli, näytä sitä…”
Pellavapää nostaa lahjettaan, josta paljastuu pohkeen lävistänyt puunsälö, joka läpi tunkeutunut pää on verinen. Terveydenhoitaja valahtaa kalpeaksi nähdessään jalan.
”Herranjumala!”
”Tikku se vaan on, vähän iso eikä lähe pois. Saatko sen pois?”
”Enhän minä nyt tämmöstä, herranen aika. Se on taksilla Pieksämäelle sairaalaan lähtö!”
”No, niin kai sitten. Sanokaa pojat opelle, etten pääse liikuntatunnille tänään.”
”Okei, heippa.”
”Heippa.”
Pieni poika pääsi pitkästä aikaa ihan kaupunkiin saakka. Lääkärit ihmettelivät vammaa ihan joukolla ja lopulta puuduttivat jalkaa sen verran, että sälö saatiin onnellisesti pois. Kysyipä lääkäri pojalta vielä sitäkin, että haluaakos poika kepin pään muistoksi. Poika totesi napakasti, että nakkaa mokoma puunpala roskiin. Poikaa kadutti myöhemmin.
Kotiin saapuminen kesti hieman normaalia pidempään, joten tapahtuneesta oli väistämätöntä antaa jonkinlainen meriselitys myös kotona. Sinänsä kotiväelle ei ollut uusi asia, että tämä pellavapää on jälleen telonut jotenkin itseään, mutta että ihan Pieksämäellä saakka piti tällä kertaa käydä… Läksyjen teko, iltapala ja kello kahdeksalta nukkumaan, koska sen pidempään ei saanut valvoa (just ja just kerkes katsoa Ritari Ässän). Nukutti hyvin, kuten aina. Mikään ei ahdista, koska pienen pojan ei tarvitse tietää maailman pahuutta. Televisiokanavia näkyy kaikki kaksi kappaletta ja televisiossa on hyvät värit – se riittää pienelle pojalle, vastuullisten vanhempien lisäksi.
Teksti: Tero Markkanen
Kirjoittaja on viettänyt lapsuutensa Jäppilän Ruuhilammella, ja harrastaa mm. puusepän töitä.
