Valokuvaharrastaja Seppo Nykänen kuvaa kaikkein mieluiten lintuja. Ikänsä luonnossa liikkunut mies tuntee eläinten reitit ja tavat, mikä auttaa upeiden luontokuvien nappaamisessa. Onnistunut otos tuo kuvaajalle hyvän mielen pitkäksi aikaa.
Tuossa kuvassa kalasääkset istuvat majesteettisina pesässään. Oksalla söpösti nuokkuvien pöllönpoikasten ikuistaminen valokuvaan ei ollut ollenkaan helppo nakki. Pöllöemo vartioi ärhäkkäästi poikasiaan, ja kuva piti napata varoen puun suojasta.
Luontokuvaaja Seppo Nykänen esittelee valokuvistaan näyttelyjä varten teetettyjä vedoksia kotonaan Ruuhilammella. Jokaisella kuvalla on oma tarinansa.
Näyttävässä lähikuvassa on metso, jonka nokan päälle on istahtanut hyttynen. Sellaisen kuvan nappaaminen vaatii luonnon tuntemista, kuvaustaitoa ja hitusen onneakin.
– Erään kuvakisan tuomari sanoi minulle, että kyseinen kuva olisi pärjännyt paremmin kisassa, jos siinä ei olisi käytetty täytettyä lintua. Kyllä nämä minun kuvaamat eläimet ovat elossa ja luonnossa omassa ympäristössään, Nykänen sanoo.
Nyt jälkeenpäin tapahtuneelle voi jo nauraa. Kun itse on kasvanut luonnon keskellä ja liikkunut siellä lapsesta asti, on välillä vaikeaa ymmärtää, miten vieras ympäristö se on osalle ihmisistä.
Eläimen kohtaaminen on ainutlaatuinen tapaus
Seppo Nykänen muistaa ihailleensa hienoja valokuvia lapsesta asti. Ensimmäisen kameransa hän sai rippilahjaksi. Armeijan iltalomalla hän huomasi järjestelmäkameran erään valokuvausliikkeen ikkunassa.
– Se piti käydä ostamassa pois. Opin kuvaamaan kantapään kautta kokeilemalla. Harjoittelin vähitellen, miten kameran erilaiset säädöt tehdään.
Vähitellen muu elämä vei mennessään. Nykänen rakensi itselleen talon ja perusti perheen. Kuvaaminen jäi taustalle. Digikameroiden yleistyttyä kipinä kuitenkin syttyi uudestaan. Elämäntilanne oli muuttunut, poika muuttanut jo omilleen ja parisuhdekin oli päättynyt. Elämässä oli taas tilaa, ja Nykänen kaipasi vastapainoa kirvesmiehen työlleen.
Digijärkkäriin Nykänen hankki melko pian pidemmän putken. Lintujen ja muidenkin eläimien kuvaaminen on ollut hänelle tärkeää alusta asti.
– Maisema on ja pysyy. Sitä voi kuvata eri kulmista ja kokeilla uudestaan, jos ensimmäinen otos ei onnistu. Eläimen kohtaaminen on ainutkertainen tapaus. Joskus kuva onnistuu ja useimmiten ei, Nykänen pohtii.
Hyvään kuvaan tarvitaan kärsivällisyyttä
Luontokuvaamisessa yhdistyy kaksi Nykäselle tärkeää asiaa: valokuvaaminen ja luonnossa liikkuminen. Nykänen on kalastanut siitä asti, kun hän lapsena pääsi isänsä kanssa ensimmäisiä kertoja järvelle. Metsästys on toinen harrastus, joka on kulkenut mukana 15-vuotiaasta asti.
– Käyn myös sienessä ja marjastamassa. Olen saanut liikkua luonnossa lapsesta lähtien. Se oli luonnollista. Nykyään ei lapsia enää päästettäisi samalla tavalla yksin metsään.
Luonnon ja eläinten ominaispiirteiden tuntemisesta on hyötyä luontokuvaajalle. Tiettyjä kuvia voi havitella vain tiettyyn vuodenaikaan ja oikeanlaisessa paikassa. Lisäksi tarvitaan rutkasti kärsivällisyyttä.
– Pisimmillään olen odottanut kuvausteltassa viisi tuntia, että kalasääksi tuo kalan poikaselleen. Sain kyseisen kuvan ja olin tyytyväinen. Pitkä odotus sai palkinnon.
Merikotkien kohtaaminen jätti pysyvän muistijäljen
Välillä kuvaustilanteet tulevat vastaan yllättäen. Viime kesänä Nykänen ajoi pohjoisessa Vuotson lähellä autolla, kun horisontissa näkyi musta piste. Vaisto sanoi, että kyseessä on kotka.
– Laitoin auton parkkiin, vedin kumisaappaat jalkaan, nappasin kameran takapenkiltä ja lähdin kulkemaan lintujen suuntaan. Merikotkia oli yli kymmenen kiertelemässä maastoon ajettujen kalanperkeiden ympärillä. Se oli vaikuttava näky!
Tutuilla seuduilla paikallistuntemus auttaa löytämään lintuja ja muita eläimiä. Vaikka esimerkiksi metsähakkuut vaikuttavat eläinten liikkeisiin, monet lajit pysyvät uskollisesti samoilla paikoilla. Uudessa ympäristössä kartta ja maastonmuodot auttavat löytämään esimerkiksi soitimella olevat metsot.
Vaikka eläimet lähtökohtaisesti väistävät ihmistä, aina tilanteet eivät mene rauhanomaisesti. Esimerkiksi Nykäselle on jäänyt mustelmia jalkoihin metson kohtaamisesta.
– En osannut arvata, että linnun siipipankan iskut ovat niin kovat. Minulla oli maiharit jalassa, mutta silti tuntui kuin mies olisi potkinut.
Kameraseuratoiminta on tuonut innostusta, oppia ja palkintoja
Viimeiset 10 vuotta Seppo Nykänen on ollut mukana kameraseuratoiminnassa. Hän suosittelee samaa kaikille valokuvaamisesta kiinnostuneille.
– Kameraseurasta saatu oppi on ollut korvaamaton. Olen oppinut paljon siitä, kun kuvia on käyty yhdessä läpi ja saanut monta oivallusta.
Nykänen esittelee komeaa Pieksämäen kameraseuran kiertopalkintoa, joka nököttää hänen hyllyssään esillä tämän vuoden ajan. Valinta Pieksämäen kameraseuran 2022 vuoden kuvaajaksi on tuorein erilaisista näyttelyistä ja kuvakilpailuista vuosien varrella saatu tunnustus.
Nykänen on osallistunut myös esimerkiksi Järvi-Suomen kuvakilpailuihin, joista on tullut menestystä, ja hän on ollut mukana valokuvanäyttelyissä Itävallassa.
– Kannustaisin erityisesti nuoria mukaan toimintaan. Heidän joukossaan on taitavia kuvaajia, jotka julkaisevat kuviaan esimerkiksi Instagramissa. Olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia puolin ja toisin.
Tuhannesta kuvasta yksi onnistuu
Tyyni ilta järvellä. Siinä on Seppo Nykäsen sielunmaisema. Ilta-aurinko tuo kuviin erityisen hehkun. Ja kun aurinko painuu mailleen, kiire on pysähtynyt ja mieli lepää.
Luonnossa liikkuminen ylipäätään tuo rentouden ja rauhan. Tuttuus luo turvallisuutta.
– Moni metsissä liikkuja pelkää suurpetoja, vaikka oikeasti punkki on vaarallisempi. Ihminen pelkää sitä, minkä näkee ja ei osaa pelätä sitä, mitä ei näy.
Luonnon voima on myös siinä, että siellä on aina jotain uutta löydettävää. Kokonaiskuvaa maisemaan voi hakea dronella ilmasta käsin. Mielenkiintoisia kuvakulmia löytyy myös veden alta. Parasta on onnistumisen ilo, kun kaikki osuu kuvassa kohdilleen.
– Välillä kuvaa ottaessa tuntuu, että jes, tässä se oli. Mutta koneella se ei enää näytäkään niin hyvältä. Tuhannesta kuvasta ehkä yksi voi olla sellainen, joka kelpaa itselle ja jonka sen myötä kehtaa näyttää muille. Oma rima on noussut korkeammalle vuosi vuodelta.
Yhtä asiaa luonnossa liikkuva mies ihmettelee. Metsissä samoillessa vastaan tulee edelleen säännöllisesti roskia ja tyhjiä pakkauksia.
– Se sapettaa! Miten tyhjä astia voi muuttua niin painavaksi, ettei sitä jakseta tuoda pois?
Teksti: Hanna Moilanen
Kuvat: Seppo Nykänen