Punaisessa tiilitalossa ja sen ympärillä näkyvät Veikko Koukosen käsien jäljet. Olohuoneen nurkassa seisoo kaappikello. Itsetehtyjä pöytäsarjoja on useampia. Puisiin sängynpäätyihin on kaiverrettu ilveksiä, oravia ja joutsenia. Ja toki talo itsessään on aikanaan itse rakennettu.
Kädentaidot ja niiden kautta toisille ihmisille tuotetut elämykset olivat keskeinen peruste Veikko Koukosen valinnalle vuoden jäppiläläiseksi 2024. Koukosen vuosien aikana rakentama puueläinpiha on tuonut matkailijoita Jäppilään kauempaakin.
Pihaa on esitelty laajasti eri lehdissä ja televisiossa. Jäppilän Kylät ry:n hallitus nosti tämän Jäppilän näkyvyyden hyväksi tehdyn työn keskeiseksi perusteluksi valinnalle.
− Veikko Koukonen on keksijä, taiteilija, käsityötaidon mestari ja Jäppilän viimeinen sotaveteraani, joka on tuonut Jäppilää maailman kartalle monella tavalla. Hänen idearikkautensa, ahkeruutensa, luovuutensa, periksiantamattomuutensa ja positiivinen elämänasenteensa olkoon meille kaikille esimerkkinä, Jäppilän Kylät ry:n hallituksen puheenjohtaja Sirpa Ylönen perustelee valintaa.
Illanvietot kokosivat kyläläiset yhteen
Veikko Koukonen saapui Jäppilään sodan päättymisen jälkeen tammikuussa 1945 vierailemaan veljensä luona Rummukalla. Juna ei jostain syystä pysähtynyt Siikamäen asemalla, vaan vasta Maavedellä.
Koukonen lähti kyselemään suorinta tietä Rummukalle. Paikallisen kahvilan oven pielessä luki, että Imatran Voima etsii työntekijöitä. Koukonen pestautui saman tien ja lupasi aloittaa seuraavana maanantaina.
− Sitten kävelin velipojan luo kortteeriin. Lunta oli polveen asti. Siihen aikaan käveltiin paljon ja minä olin hyvä kävelemään, Koukonen muistelee.
Karjalan Raudussa syntyneen evakon elämä asettui vähitellen Jäppilään. Päivisin hän teki pylväitä, porasi kiviä ja rakensi linjoja Imatran Voimalla. Iltaisin kierrettiin tansseissa ja illanvietoissa lähiseudulla.
− Maamiesseura järjesti illanviettoja, ja siellä oli usein koko kylän väki paikalla. Ohjelmassa oli sketsejä, ehkä pieni näytelmä ja välillä huutokauppakin. Juteltiin, juotiin kahvia ja vietettiin iltaa. Tanssipaikat olivat Jäppilässä ja Maavedellä, Koukonen kertoo.
Puoliso ja oman kodin paikka löytyivät Rummukalta
Illanviettojen yhteydessä Veikolle tuli tutuksi Airi Ellen Utriainen, vanhempi tytär talosta, jossa hän asui veljensä kanssa. Nuoret menivät kihloihin ja naimisiin kesällä 1945, ja Veikko siirtyi tekemään maatalon töitä.
− Ajettiin lantaa pelloille navetasta. Kesällä tehtiin rehua ja mitä tarvittiin talossa töitä. Syksyllä 1948 päätimme ruveta rakentamaan omaa mökkiä. Kaadettiin talvella puita, kesällä tehtiin mökki ja syksyllä muutettiin asumaan omaan asuntoon, Koukonen muistelee.
Kädentaidot ja itse tekeminen oli tuttua Koukoselle jo omasta lapsuuskodista. Hänen isänsä oli suutari ja lapset kasvoivat kulttuuriin, jossa asiat tehtiin itse.
Pariskunta asui yhdessä 51 vuotta useammassa eri kodissa aina Airin kuolemaan asti. Lapsia syntyi kaksi: Hannu ja Satu. Nyt Koukosia on jo viisi sukupolvea.
Taiteilijan käsissä taipuu puu ja metalli
Veikko Koukonen osti ensimmäisen sirkkelinsä samalla kun hän rakensi ensimmäistä omaa taloaan ja lähti sitten sahaamaan puuta. Kovan rakennusbuumin aikaan 1950-luvun taitteessa kysyntää riitti.
Koukonen teki myös muutaman vuoden puusepän töitä, kuten esimerkiksi kangaspuita, ikkunoita ja ovia. Myöhemmin hän perusti metallialan yrityksen, jossa muun muassa suunniteltiin ja valmistettiin työkoneita maa- ja metsätalouteen. Kysyntää oli ulkomaille asti.
Vuodesta 1980 lähtien Koukonen on ollut virallisesti eläkkeellä, vaikka ei työn teko siihen loppunutkaan. Sen jälkeen on rakennettu nykyinen talo, laitettu sen pihaa ja tehty verstaalla pitkiä päiviä puutöiden parissa.
− En ole laskenut tunteja puueläimiä tehdessä. Ne saivat aina viedä oman aikansa, Koukonen tuumii.
Nyt Veikko on jäänyt eläkkeelle myös puueläinten teosta ja matkailijoiden vastaanottamisesta. Puueläimetkin on jo myyty, ja ne odottavat pihassa noutoa seuraavaan kohteeseen.
Uusi rakkaus tuli vastaan eläkeyhdistyksen retkellä
Nykyinen kumppani Leila löytyi eläkeyhdistyksen retkeltä. Veikko kiinnitti huomionsa samaan linja-autoon nousseeseen naiseen ja päätti pyytää tätä kahville. Paremmin puheisiin päästiin sisävesiristeilyllä Savonlinnasta Kuopioon.
− Sattui oikein huono, sateinen ja tuulinen ilma. Laiva törmäsi laituriin. Oltiin kannella ja Leila kaatui laivan ankkurivinssiin. Minä kysyin, sattuiko pahasti ja aloin puhaltaa. Niin siinä kävi, että puhaltelen vielä tänä päivänäkin, Koukonen myhäilee.
Leila ja Veikko menivät muutaman vuoden päästä naimisiin. He ovat yhdessä tehneet puukukka-asetelmia ja järjestäneet erilaisia hyväntekeväisyystempauksia muun muassa Naisten pankin ja syöpälasten hyväksi.
Päällimmäisenä on kiitollisuus
Koukosten kotona on seinällä Veikon taltalla ja polttokynällä tekemiä tauluja. Niissä kuvataan maatalouden kehitys keräilytaloudesta konetalouteen. Marraskuussa 2024 sata vuotta täyttävä Veikko on todistanut omin silmin suuren osan tästä muutoksesta.
Maailman muuttumista hän on seurannut kotona Jäppilässä järven ja lammen välissä. Kotimaan lisäksi hän on matkustanut laajasti Euroopassa ja käynyt Afrikassa ja Aasiassakin.
− Välillä on pitänyt lähteä katsomaan, millaista elämä on muualla. Mistään en kuitenkaan ole löytänyt sellaista paikkaa kuin Suomi. En viihdy kovin suurissa porukoissa. Arvostan hiljaisuutta ja olen rauhaa rakentava ihminen.
Jotain tästä vaatimattomuudesta välittyy siitä, että Koukonen on kiinnittänyt saamansa 1 luokan vapaudenmitalin äitinsä rintapieleen tauluun, johon hänen vanhempansa on ikuistettu.
− Kyllä mitali on paljon enemmän paikallaan äidillä. Hän on tehnyt töitä paljon minua enemmän, Koukonen perustelee.
− Elämä on ollut taistelua, mutta en ole harmissani. Olen erittäin kiitollinen, että olen saanut viettää rikkaan ja vaihtelevan elämän. Olen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt kunnialla kaikesta.
Teksti: Hanna Moilanen
Kuvat: Eeva Suhonen ja Hanna Moilanen