Allekirjoittanut syntyi Jäppilän Hietakylässä pian 62 vuotta sitten. Syntymäni aikaan, siis 1960-luvulla, Suomi oli maaseutu-Suomi. Niin Jäppiläkin, joka oli täynnä maatiloja. Maatalous on kunnassamme ylivoimaisesti suurin – lähes ainoa – työllistäjä. Jäppilähän oli vielä tuolloin itsenäinen kunta. Omista vanhemmistani isänikin toimi maanviljelijänä ja äitini opettajana.
Kouluja kävin Hietakylän ja Kotamäen kansakouluissa ja Suonenjoen lyseossa. Ylioppilaaksi kirjoitin Pieksämäen lukiosta. Paljon on hyviä tuttuja ja kavereita Pieksämäen lukiosta, Yhteyksien pitämisessä auttaa meidän sukupolveamme varsinkin Facebook.
Kun olen aina pitänyt lukemisesta, niin lapsuusvuosina Jäppilän kirjasto tuli tutuksi. Kirjasto oli tuolloin 1970-luvulla vielä vanha hirsitalo nykyisen monitoimitalon tontilla. Kaikille julkiset ja ilmaiset kirjastot ovatkin näin kuusikymppisen mielestä edelleen meidän suomalaisten yksi tärkeä vahvuus, joita kannattaa vaalia ja säilyttää.
”Lukeminen kannattaa aina”, sanoi yksi edesmennyt kirjailija ja elokuvaohjaaja. Kannustan opiskelemaan ja lukemaan, sillä kaikissa ammateissa se on yhä tärkeämpää. Tämän opin jo lapsuusvuosina Jäppilässä.
Töitä on koetettava tehdä
Toinen tärkeä oppi tuli myös lapsuusvuosina. Se on se, että töitä on koetettava tehdä. Ja mieluummin lujasti kuin vähän.
Töitä paiskittiin paljon Suomessa hartiavoimin 1960- ja 70-luvuilla ja näin tulisi olla myös 2020-luvulla. Tuolloinhan 1970-luvun alkuun saakka työ- ja kouluviikot muuten olivat Suomessa kuusipäiväisiä. Väitän, että jos emme ahkeroi, ei kunnian kukko laula Suomelle, Savolle tai Pieksämäelle. Talous ei pyöri, eikä verotuloja kerry. Näin se vain on.
Olen maailmalla oppinut ja nähnyt, että töitä tehdään joissakin valtioissa todella, todella ahkerasti. Varsinkin nykyisessä asemamaassani Singaporessa.
Maatilalla työteko siis kuului asiaan, kun vanhempia auteltiin maatalon eri askareissa jo nuorena. Kesätyöt kodin ulkopuolella aloitin 14-vuotiaana. Olen siis parin vuoden kuluttua ollut työelämässä 50-vuotta. Tästä olen kyllä aikamoisen ylpeä.
Kesätöitä ei maaseudulla tietysti kovin paljon ollut tarjolla, mutta olin kolmena kesänä poimimassa mansikoita Hietakylässä kolmella eri maatilalla. Muistan elävästi edelleen sen hienon tunteen, kuin sain omilla, ensimmäisen kesätyöni palkkatuloilla, ostettua itselleni polkupyörän.
Yritä sitkeästi ja usko itseesi
Kolmas oppini on sitkeys ja itseensä uskominen. Työt maatilalla ja kesätyöt tätä opettivat. Kaikki, jotka ovat poimineet mansikoita useamman viikon ajan läpi koko kasvukauden, ymmärtävät, mistä puhun.
Sitkeyteen liittyy minusta toinenkin erinomaisen tärkeä asia. Se on se, että itseensä kannattaisi uskoa. Sillä eiköhän tämä ole kaiken lähtökohta. Sillä jos en itse usko itseeni, niin kuka sitten uskoo? Tämän asian merkityksen olen kunnolla ymmärtänyt kylläkin vasta vanhempana. Eli neuvoni ja oppini on kaikille iästä riippumatta, että ”usko itseesi”!
Sillä väitän, että kaikille se oma polku löytyy, kun vain jaksaa yrittää. Sitkeästi. Helppoa se ei aina ole, mutta vastoinkäymisistä ei silti saisi lannistua. Luovuttaminen ei kannata, eikä muita ole syytä liikaa vertailla. Kun kaikilla on se ihan oma polkunsa, joka tulisi koettaa löytää. Ja kun kaikki työ on yhtä arvokasta!
Eli ”uskokaamme aina itseemme” me suomalaiset, sillä olen nähnyt viidessä valtiossa Suomen ulkopuolella asuneena, että meillä suomalaisilla ei todellakaan ole mitään hävettävää kenellekään. Kun kyllä me olemme aikamoisen mahtavaa porukkaa, jotka pärjäävät, kunhan vain me itse uskomme itseemme!
Jeesaa kaveria avun hetkellä
Yksi tärkeä oppi minulla on vielä mielessä, kun itselläni ns. kilometrejä on mittarissa jo aika paljon. Tämä asia on se, että kaveria olisi hyvä auttaa, jos tarvetta on. Minusta tämä perivanha suomalainen sanonta ”auta miestä mäessä” meidän suomalaisten ehkä pitäisi ”keksiä uudelleen” eli muistaa nyt vielä 2020-luvullakin.
Onkohan tämä meiltä hieman unohtunut viime vuosikymmeninä? Sillä jos jeesaamme kaveria avun hetkellä, niin voihan olla, että se autettu kaveri sitten jeesaa vuorostaan minua, jos itselläni on tarve tukeen tai apuun. Eikös vaan?
Ja vielä yksi oppi tuli lopuksi mieleeni. Se on se, että ystävän, tutun, elinkumppanin, oman lapsen tai vaikka oman vanhemman kannustaminen ja kehuminen ei ole haitaksi. Meillä Suomessa tämä kehujen ja myönteisen palautteen antaminen ei aina ole kovin tavallista, mutta varsinkin Yhdysvalloissa kehuminen on arkipäivää eli jokapäiväistä.
USA:ssa kehut luovat olennaisen tärkeää pohjaa lasten ja nuorten itsetunnolle ja itseluottamukselle, joka voi kantaa läpi koko elämän. Ja parasta tässä on se, ettei myönteisen palautteen antaminen maksa kehujen antajalle yhtään mitään.
Teksti: Juha Markkanen
Artikkelin avauskuva: Seppo Nykänen
Blogin kirjoittaja Juha Markkanen on toiminut diplomaattina ja Suomen ulkoministeriössä vuodesta 1991 lähtien. Tällä hetkellä hän toimii Suomen suurlähettiläänä Singaporessa Kaakkois-Aasiassa. Urallaan hän on toiminut ulkomailla myös Saksassa, Japanissa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Markkasella on puoliso ja kaksi aikuista lasta. Jäppilässä kirjoittaja pyrkii käymään vähintään kesäisin kesäloman aikana.
