Olin varmaan alle kouluikäinen, kun käytiin ukon ja muorin kanssa Kalamasaaressa puolukassa. Isä keräsi puolukoita näppärästi kuopan reunalta. Seisoi siis itse pitkulaisessa montussa ja kauhoi marjoja poimuriin kumartelematta. Vasta kotona isä kertoi, että oli seisonut haudassa. Olin tietysti kauhuissani sekä siitä, että tuossa lähellä on hautoja ja erityisesti siitä, että joku seisoskeli haudassa!
Virallisissa kartoissa saaren nimi on Kaidansaari, mutta ei kai sitä sillä nimellä kukaan kutsu. Kalamasaareksi sitä meillä on aina sanottu saaren pohjoispään hautojen takia. Myöhemmin haudat alkoivat kiinnostaa enemmänkin. Isän mukaan ne olivat ruton ajalta, mikä tuntuu tietysti järkevältä. Kulkutautisten ruumiin vietiin saareen, jotta tauti ei leviäisi.
Tarina oli mielikuvitusta kutkuttava, mutta todennäköisesti se ei pidä paikkaansa. Suomen järvet ovat täynnä hautasaaria. Niitä löytyy Jäppilänkin alueelta useampia. Varmaan kaikkiin hautasaariin liittyy joku tarina. Milloin vainajat ovat venäläisiä sotilaita isonvihan ajalta, milloin kulkutautiin kuolleita.
Ennen vainajat haudattiin mielellään saareen
Kolusin vuosia sitten silloin väitöskirjaansa tehneen arkeologi Juha Ruohosen kanssa Kangaslammilla ja Heinävedellä hautasaarissa. Ruohonen teki saarihaudoista radiohiiliajoituksia, ja kaikki saarten vainajat olivat ajalta, joka kumosi saareen liittyneet tarinat. Haudat olivat ihan tavallisia suomalaiseen kulttuuriin liittyneitä saarihautoja.
Ennen vanhaan vainajat haudattiin mielellään saareen, koska vesi piti vainajien henget pois mantereelta, mutta vainajat olivat silti lähellä, usein näköyhteyden päässä. Ei minuakaan haittaa, että vainajat lepäävät tuolla muutaman sadan metrin päässä. Nyt kun viereistä metsää on hakattu, tuvan ikkunasta katsoessa saari pilkottaa rannan puiden takana. Lieneekö joukossa omia esi-isiä, sitä en osaa sanoa.
Ruohonen tuli tutkimuksellaan muuttaneeksi kirkkohistoriaa. Virallinen versio oli siihen asti ollut, että pakanallinen saarihautaus loppui siihen, kun kirkko tuli kylään. Tosiasiassa näin ei käynyt pitkään aikaan. Vanhat tavat ovat tiukassa, ja kirkkomaa oli monelle edelleen liian kaukana tuttuun saareen verrattuna. Ruohonen olisi varmaan tutkinut Kalmasaarenkin hautoja, jos kunta olisi silloin osallistunut tutkimuksen rahoitukseen. Harmi, että ei osallistunut. Hautoja tuskin museoviraston nykyisellä rahoituksella ihan äkkiä tutkitaan.
Kalamasaari on kiinnostanut jo kivikauden ihmisiä
Viran puolesta juttelin Kalamasaaresta äskettäin museoviraston intendentti Teemu Mökkösen kanssa. Mökkönen kävi tarkistamassa, ovatko haudat edelleen paikallaan ja siinä kunnossa, että ne voi liittää valtakunnallisesti merkittävien arkeologisten kohteiden joukkoon.
Listalla ne ovat, nähtäväksi jää, pysyvätkö loppukarsinnoissa mukana. Mökkönen yllättyi, että hautoja oli kahdessa ryppäässä. Yleensä hautoja löytyy saaresta vain yhdestä kohtaa. Syytä Kalamasaaren erikoiseen kahtiajakoon ei tiedetä, eikä Mökkönen ruvennut sitä edes arvailemaan.
Toinen yllätys oli, että saaresta löytyi jälkiä myös kivikautisesta asuinpaikasta. Haudat ovat varmasti paljon myöhempää perua, mutta on mielenkiintoista, että saari on kiinnostanut jo kivikauden ihmisiä.
Kävin viimeksi Kalamasaaressa viime keväänä. Olin menossa retkeilyä tosissaan harrastavan ystävän kanssa yöksi Tanssisaaren laavulle. Matkalla pistäydyttiin ensin Kalamasaareen tutkimaan hautoja. Löysimme niitä monta, toistakymmentä. Kaikkia 19 ei taidettu nähdä.
Saaressa on ihan oma tunnelmansa, jota ystäväni keskittyi aistimaan. Tunnelma ei johdu pelkästään haudoista. Mäntyjen lomitse polveileva polku on rauhoittava ja rentouttava. Yhdessä kohtaa ystäväni pysähtyi ja mietti, että tässä on joskus ollut jollain tavalla tärkeä paikka. Jos oikein ymmärrän, oltiin aika lähellä kivikautista asuinpaikkaa. Joku muukin oli joskus mitä ilmeisimmin tuntenut saman kuin Kati.
Syvänsin maisevat ovat samat kuin kivikaudella
Jäppilän sijainti vedenjakajalla tarkoittaa sitä, että maisemat täällä ovat pysyneet poikkeuksellisen muuttumattomina jääkauden jälkeen. Mökkönen arvelee, että Syvänsi on kutakuinkin samanlainen kuin silloin, kun kivikautiset esi-isämme saaressa asuivat. Järveä on jossain vaiheessa laskettu, mutta muuten maisemat ovat ennallaan. Se on mielenkiintoinen ajatus.
Katselen näitä maisemia nyt ihan eri näkökulmasta. Täältä ovat elantonsa hankkineet ja näitä rantoja kolunneet jo kivikauden asukkaat. Täällä on viihdytty ennenkin. Se antaa pikkuisen perspektiiviä tämän päivän elämään.
Muistan lapsuudesta vielä yhden Kalamasaareen liittyvän tarinan. Naapuritalossa oli aikoinaan yöpynyt kulkumies, joka ei uskonut, että saaressa on oikeasti hautoja. Niinpä hän kaivoi yhtä kuoppaa, ja löysi sieltä pääkallon. Mies otti kallon mukaansa ja vei sen naapuriin.
Yöllä kallo alkoi kuitenkin vaivata miestä niin paljon, että hän otti veneen ja souti keskellä yötä hautaamaan kallon takaisin hautaan. Liekö tarina totta, sitä en tiedä. Mutta minä ainakin annan saaren vainajien levätä rauhassa. Ohi saatan kävellä ja tervehtiä mennessäni, mutta kaivamaan en rupea. Eikä se lain mukaan ole sallittuakaan, arkeologiset muinaismuistot ovat lailla rauhoitettuja.
Sirpa Ylönen
Kirjoittaja on Vitikkaniemessä, näköetäisyyden päässä Kalamasaaresta, asuva toimittaja ja pihasuunnittelija, jota historia kiinnostaa muutenkin kuin viran puolesta.