Teksti: Tero Vepsäläinen
Kuvat: Jukka Suhonen ja Tero Vepsäläinen
Suomalainen kansanperinne tuntee monia merkkihenkilöitä, joiden poikkeukselliset teot ja taidot ovat eläneet kansan suussa.
Silmänkääntäjät, jollaisia kansa on kutsunut myös velhoiksi ja noidiksi, saivat ihmisen näkemään asiat haluamallaan tavalla. Ehdottomasti kuuluisin suomalainen silmänkääntäjä on savolainen Abel ”Kuikka”Koponen. Hänestä on kerrottu kaskuja sekä tarinoita jo runsaan sadan vuoden ajan.
Kuikka Koponen elää tarinoissa ja kaskuissa, joita kukin kertoja on värittänyt taitojensa mukaan. Tosiasiallisia tietoja Kuikasta on olemassa hyvin vähän, oikeastaan vain kirkonkirjatiedot.
Kuikka Koponen syntyi Heinäveden Varistaipaleen kylässä 1.12.1833. Parikymmenen ikäisenä hän muutti Kuopioon ja noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin avioitui itseään viisitoista vuotta nuoremman Ida Mikkosen kanssa. Heidän elämästään ei tiedetä juuri mitään. Todennäköisesti he kuuluivat tilattomaan ja köyhään väestöön, johon 1800-luvun loppupuolella savolaisista kuului yli puolet. Liikanimen ”Kuikka” arvellaan johtuneen hänen kuikannahkaisesta hatustaan tai laukustaan.
Hänen ei mainita koskaan tehneen säännöllistä työtä ja kirkonkirjoihin hänet on merkitty sanoilla ”vagabund, lösdrivare eli maankiertäjä, irtolainen”. Kuikka Koponen kierteli ympäri Savon maakuntaa – joskus kauempanakin – ja paransi sekä ihmisiä että eläimiä. Hän oli siis kansanparantaja, joka paransi apteekin lääkkeiden, lääkekasvien ja erilaisten toimenpiteiden kuten sivelyn ja vanhojen maagisten tapojen avulla. Parannusmatkoillaan hän sitten teki taikatemppujaan ihmisten iloksi ja sai ehkä tästäkin toimesta tuloja.
Kuikka Koposen lasten nimet olivat persoonallisia. Lucina Concordia Gemma Jeklubet ja Ohlipoobaama Siromilda Noa Neere olivat tyttäret. Poikien nimet olivat Alfred Ilai Opatus, Elnaam Jaebets Jesobeam sekä Juhana Evert. Nuorimman pojan nimi oli tavanomainen, koska hän syntyi seitsemän kuukautta Kuikan kuoleman jälkeen.
Kuikka-kertomuksilla on kahdenlainen merkitys; ne hauskuttavat ja antavat ihmettelyn aihetta. Tarinoissa on huumoria ja yliluonnollisia aineksia. Toisaalta ihmiset ovat kautta aikojen myös pilkanneet erilaisuutta ja saaneet siitä huvia. Ihmis- ja eläinhahmojen veijarit, jotka rikkovat teoillaan rakenteita ja paljastavat ihmisen luomia arvoasetelmia, ovat satujen, tarinoiden ja myyttien yleisiä hahmoja kaikissa kulttuureissa. Kansa on nauranut herroille – ja savolaiset tärkeilijöille.
Kuikka Koponen kuoli 12.12. 1890 57- vuotiaana Jäppilän Päivämäessä. Koposten sukuseura on kiinnittänyt muistolaatan sen talon seinään, jossa hän kuoli. Olen myös saanut tietooni Jäppilän seurakunnan edesmenneeltä suntio-haudankaivajalta kohdan, johon Kuikka Koponen on Jäppilän hautausmaalle haudattu. Sittemmin siihen paikkaan on perustettu uudempi hauta. Tarinan mukaan Kuikan hauta myös kaivettiin auki ja etsittiin suurta rahamäärää, jonka uskottiin olleen hänen takkinsa vuoriin ommeltuna. Rahoja ei kuitenkaan löydetty, vaikka hauta avattiin ja arkku tutkittiin.
Seuraavat kaksi tarinaa kuvaavat osuvasti Kuikka Koposen kujeilua.
Kalasoppaa lattian raosta
Kuikka oli kiertolaisen elämänsä aikana tottunut monenlaiseen kohteluun, joten hän ei helposti masentunut ja hän mielellään antoi samalla mitalla takaisin niille, jotka olivat häneen kopeasti suhtautuneet. Eipä ollut vastaanotto tässäkään talossa ystävällinen. Emäntä alkoi valittaa Kuikalle, ettei kulkumiehille ainakaan ruoka riitä, kun ei tahdo riittää omallekaan väelle.
– Vai niin on asiat, tuumasi Kuikka.
Hän kävi istumaan tuvan penkille, otti taskustaan narunpätkän ja heitti sen toisen pään lattialankkujen välissä olevaan rakoon. Kuikka riiputti naruaan lattianraossa ja pian alkoi tapahtua. Kuikka nykäisi narun pois ja siihen oli tarttunut sätkivä ahven. Emäntä ei enää tiennyt mitä ajatella. Kuikka istui penkillä ja veteli lattianraosta ahvenen toisensa jälkeen niin, että niitä oli pian lattialla iso kasa. Kuikka laittoi narun taskuunsa ja huikkasi lähtiessään ovella emänmälle, että noista kaloista tämä saisi vaikka kalasopan. Talon miesväki oli metsätöissä ja kotiutui vasta illalla. Heitä odotti höyryävä kalakeitto jota nämä alkoivat nälkäisinä syömään.
– Mitäs sotkua se tämä on? Onkos se muori seonna piästään kun on keiton keittännä höylänlastuista, isäntä kauhisteli. Tällöin emäntä vapautui Kuikan lumouksesta, mutta hetkeä aiemmin hän olisi voinut vannoa niiden olleen ahvenia.
Päätön mies
Kerrotaan, että Kuikka olisi joskus oikeuden edessä ottanut päänsä irti, kun tuomari oli käskenyt hänen riisua lakkinsa. Tapaus järkytti tuomaria ja läsnäolleita niin paljon, että juttu raukesi.
Jutussa on käytetty lähteenä Marjut Hjeltin kirjaa ”Tarinoita savolaisesta silmänkääntäjästä, Kuikka Koponen.”